Kyllähän kissanpennut ovat ihania. Ne ovat hellyyttäviä, ihania pieniä karvapalleroita, joita voi mussuttaa ja sylitellä ja silitellä ja leikitellä. Kissankasvattajana näen pentujen syntyvän ja niiden kehittyvän ja tämä reilu 13 viikon mittainen rupeama on jälleen näyttänyt minulle kuinka ihmeellistä elämä onkaan. Aina niistä ensimmäisistä supistuksista ja siitä märästä mytystä lähtien pääsen näkemään tähän hetkeen ja joskus vähän pidemmällekin.
He ovat jo aivan kissannäköisiä. Hampaat ovat vielä vauvahampaat mutta varmasti on tuloillaan jo ne sapelit, joilla mennäänkin sitten loppuelämä. He osaavat käydä hiekkalaatikolla, osaavat riehua ja osaavat kehrätä. Osaavat myös olla riiviöitä ja tiputtaa kaikkea ja mahdollista alas. Loppujen lopuksi ne viimeiset viikot tekevät sen, että luopuminen on helpompaa.
Äitiä ikävä?
Tokihan pennulla tulee olemaan ikävä omaa emoaan sekä tuttuja piirejä. Mutta tasapainoinen, terve lapsi omii hyvin nopeasti uudet alueet ja etsii uuden emon itselleen. Tai lähinnä siis ihmisen. Monesti ovat emokissat vieroittaneet pentunsa jo kauan ennen luovutusta, mutta kuten kuvasta näkyy, Dora heltyi sirutus/rokotus reissun jälkeen ja lapsoset pääsivät nauttimaan läheisyydestä. En usko, että imeminen merkitsi enää ravinnonsaantia, vaan enemmänkin lohduketta ja rauhoittavaa tunnetta?
Melkein sanoisin, että emokissa kaipaa pentujaan pidempään kuin pennut emoaan. Sinällään on ihan kiva kun yksi jää pidemmäksi ajaksi vaikka samalla toivoisin, että kaikki lähtisivät kerralla. Tämä siksi, ettei emo ala imettämään uudelleen tosissaan ja tämä ainokaiseksi jäänyt muodostu äiteenpojaksi. Omilla emokissoillani olen nähnyt molempia. Yksi imetti vielä 7kk ikäistä poikaansa (kyllä, estin ainakun näin...) ja yksi kieltäytyi imettämästä enää n. 9 viikkoisia lapsiaan. Ja kaikista on kasvanut suhteellisen täysjärkisiä aikuisia.
Lohtutissittelyä
Ja yksi yhä jäljellä!
Hiutaleen Exponenttifunktio jäi sittenkin ilman omaa kotia. Joskus näin käy, että jos sovittu juttu kaatuu johonkin, ja kuten tämän pennun kohdalla, en ole kuullut perheestä kahteen viikkoon. Elämässä sattuu kaikenlaista, mutta vaikka kuinka pyrin ajattelemaan positiivisesti, mieltä tietenkin kaihertaa kyselyn tarkoitus, varsinkaan, kun viesteihin ei enää vastata? Onko sattunut onnettomuus, onko kenties löytynyt toinen pentu? Oli niin tai näin, ehkä pitäisi itsekin ajatella niin, että kenties se toinen saattaa olla huolestunut, ja ilmoittaa emme ota pentua/otimme toiselta kasvattajalta jne.
No mutta, Exponenttifunktio on siis yhä vailla kotiaan. Valitettavasti oma elämämme otti hienoisen hullunmyllykierroksen tässä samaan aikaan ja vaikeuttaa monia asioita. Isopappa Rufus huolehtii kyllä pojasta, Doralta alkaa tulla jo käpälää poskelle lähestymisyrityksistä. Alla olevasta kuvasta näkee niin hyvin, kuinka samanoloisia nämä kaksi kissaa ovat. Rufus - elämäni suuri rakkaus, sekä Exponenttifunktio - pieni kehräävä eläin. Sukupolvien kuilu on tässä kuroutunut kauniisti kiinni ja oikeastaan on ihana nähdä Rufuksen piirteiden siirtyminen eteenpäin.
Kenties sinun kotiisi?
Suorastaan palan halusta kertoa uudesta tulokkaastamme USAsta, mutta hänestä ensi kerralla sitten enemmän...
Talvisiin tunnelmiin!
~Jutta
