Surua.

Sitähän ei koskaan satu?

Että ovi jäisi huonosti kiinni ja kissa karkaisi?

Eihän?

Mutta näin kävi. Inesis lähti omille teilleen maanantaina, myöhään illalla. Eikä vieläkään ole kuulunut, eikä näkynyt. Pelkään pahinta, toivon parasta mutta suurin toiveeni olisi kuitenkin se, että hän löytyisi. Elävänä tai kuolleena. Mutta epätietoisuudessa on todella inhottava elää.

Voisi sanoa, että joskus tuntuu että hyvän tasapainoksi on tapahduttava aina jotain pahaa. Nako synnytti viisi tervettä pentua, jotka ovat siis Marin nimillä. Minä vain hoidan. Oma naaraani Lucie sai vain kohtutulehduksen. Pitkän antibioottikuurin jälkeen hän toipui kuitenkin ja odottelemme osin pelolla ja osin innolla uusia juoksuja. Riski tulehduksen uusiutumiseen on aina, ja siksi typykkä on tarkassa valvonnassa.

Rufus ja Usko ovat olleet ikäänkuin kesälomalla mökin vanhassa päärakennuksessa. Tilaa on, tutkittavaa on, mutta ulos ei pääse karkaamaan. sen lisäksi mökin kiusana on hiiret, jotka rapisteleevat lattian alla. Citykissojen huvipuisto siis...

Ainakin katkeria ja haiseviakin vastalauseita kotiintuloon oli tänään, jopa siinä määrin, että Rufus mussukka pääsi suihkuun kotiin tultuaan.

Mutta suurin on nyt huoli mummelistamme. Ja itsesyytökset jylläävät kovilla, minähän se viimeisena sisälle silloin tulin, enkä tarkastanut, että ovi tuli varmasti kiinni.

Surullisia tunnelmia. Mutta ehkäpä tämä tästä. Joskus.